Vauva- tai pentupäiväkirjat eivät ole mikään uusi ilmiö, löytyypä vauvakirja minusta itsestänikin reilun neljänkymmenen vuoden takaa.. Omalla pennullani pentukirja on ollut ensimmäisen kerran yhdeksän vuotta sitten, mutta täytellessäni silloisen pentuni päiväkirjaa, en kuitenkaan ymmärtänyt sen merkitystä samalla tavalla hyvinvoinnin seurantaan kuin nyt. Itse olen nyt aivan koukuttunut tähän ns. kokemuspäiväkirjaan. Se herättelee minulle jatkuvasti uusia ajatuksia, kuten konkretisoimaan täysin uudelle tasolle sen, että vitsi miten lyhyt tämä sosiaalistamisen herkkyyskausi oikein onkaan! Ylihuomenna Pennu (jolla muuten vieläkään ei ole muuta nimeä), on ollut täällä tasan neljä viikkoa, enkä voi ymmärtää mihin tämä aika rientää, ja miten paljon on taas tapahtunut – ja ehkä jäänyt tapahtumattakin? – edellisen kahden viikon aikana.
Pennun kolmas viikko starttasi kyläilyreissulla naapuriin, sekä imurin ja imuroinnin ihmettelyllä. Naapuriin matkaa metsän poikki on ehkä viitisen sataa metriä, ja kun olin lähdössä, mietin että hmm.. tarvitsenkohan hihnaa.. Tässä vaiheessa tosiaan hoksasin, että Pennulla ei ole ollut kaulapantaa eikä hihnaa rahtiterminaalista poistumisen jälkeen, niin ehkemme tarvitse sitä tälläkään matkalla ; )
Puhuin viime blogissa juuri siitä, että ideaalia olisi, jos voisi hihnan liittää pentuunsa vasta, kun se osaisi kulkea ihmisen mukana vapaasti. Pennu on kirjaimellisesti kulkenut vapaasti sen pari viikkoa, ja tulikin mieleeni, että olisi ehkä syytä aloittaa nyt harjoittelemaan sitä kuuluisaa hihnakäytöstä.. Mutta, takaisin kyläreissuun. Kuten ne pari aiempaakin kotia, johon Pennu on päässyt vierailulle, tänne hän myöskin riensi häntä suorana tutkimaan koko asunnon. Alakerran sisääntulosta varsinaiseen oleskelukerrokseen johtaa pitkät portaat, joten katsoin parhaaksi kantaa Pennun yläkertaan. Ainahan varoitellaan, ettei pentujen suositella liikkuvan pikkuisina rappusissa, niin kuin tiedätte. No, eipä aikaakaan, heti kun silmä vältti, niin tämä sankari paineli portaisiin, ja siinä kun haukoin henkeäni hieman turhan vauhdikkaasta alasmenosta, niin ei hätiä, alhaalla U-käännös ja takaisin ylös yhtä sujuvasti. Onneksi olin varautunut, ja ottanut luun mukaan, joten sen avulla saatiin innokas rappusiin tutustuja tämän jälkeen pysymään halutussa kerroksessa.
No, entäs se imurointi? Olen kuullut, että jotkut pennut lähtevät ns. kuin telkät pöntöstä kuullessaan ensi kertaa imurin pärähtävän käyntiin. Tässä kohtaa nousee heti kouluttajan tuntosarvet pystyyn, että kannattaisiko asiaan jotenkin valmistautua vähän huolellisemmin, jotta tällaista reaktiota ei edes pääsisi tapahtumaan. Itse ratkaisin asian niin, että ensimmäiseen kahteen viikkoon meillä ei imuroitu (tulipa myönnettyä ; ). Jonkun aiemman pennun kanssa tein niin, että annoin jonkun superherkullisen luun portin taakse sen jälkeen, kun ei-käynnissä olevaan imuriin oli ensin tutustuttu. En muista oliko imuri ollut esillä lattialla pidempään, mutta tämänkin voi tehdä, jotta se ei olisi se pelottava kirjaimellisesti kaapista ulos tuleva mörkö, vaan jo entuudestaan tuttu elementti. Joskus joudutaan aikuisiakin koiria siedättämään imuriin ja imurointiin, joten ei ole ihan tavatonta, että se on jonkun koiran mielestä pelottavaa. Kiinnostavaa olisi tietää miten nämä imuriin pelkoehdollistuneet koirat ovat pentuna tutustutettu asiaan, ja minkä ikäisiä ne ovat silloin olleet. Ääneen tässä pohdin siis sitä, että onkohan näissä tapauksissa mahdollisesti kyse nimenomaan siitä, että asiaan ei olla osattu heti pentuaikana kiinnittää huomiota, ja pelkoehdollistuma on syntynyt jo tuolloin.
Meillä tutustuttiin imuriin siten, että Pennu (joka on muuten melko osallistuva pentu) roikkui hampaillaan johdossa, kun siirsin imuria työhuoneesta olohuoneeseen. Sitten liikuteltiin ensin vähän imurin varsiosaa, tutustuttiin siihen yhdessä, ja hurautettiin imuri käyntiin, kun Pennu oli vähän etäämmällä. Muut koirat olivat myös läsnä osoittamassa, että syytä huolestumiseen ei ole, eikä näin ollen ollutkaan. Kertaakaan en liikutellut imuria sen enempää kuin suulakettakaan Pennua kohti, vaan aina poispäin. Tutustuminen sujui varsin mallikkaasti.
Kolmannelle viikolle mahtui muitakin uusia juttuja. Käytiin Fysiomuuvin Tiinan luona tutustumassa hänen toimitiloihinsa, ja siellä Pennu pääsi tekemään pennulle soveltuvia, tasapainoa ja koordinaatiokykyä kehittäviä harjoituksia. Lopuksi Tiina teki vielä muutamia käsittelyoteharjoitteita, ja oli taas niin hauska nähdä miten rohkea ja reipas paimen minulla on käsissäni. Suosittelen lämpimästi käyttämään pennun tutustumiskäynnillä sellaisella kehonhuollon ammattilaisella, jolla käyttäisit aikuisen koirasikin tarvittaessa. Selvää on, että pennulle ei tehdä mitään varsinaisia käsittelyjä, mutta tutustuminen ja hyvä kokemus niin paikasta kuin ihmisestä, sekä harjoitteista jo pentuna, lisää käsittelyn onnistumista myös aikuisena. Oli muuten ilmiselvästi Tiinan ansiota, että illalla ihka ensimmäisen kerran Pennu pääsi itsenäisesti hyppäämään sohvalle. Hän siis kirjaimellisesti löysi takajalkansa ja koordinaationsa Tiinan vastaanotolta ; ) Ja vielä, tämä oli Pennun 18. Suomi- päivä, ja tänään vastaanotolle mennessä puettiin panta ja hihna. Kauheasti siis uusia asioita yhdelle päivälle!
Tälle viikolle vielä Murren Pentuleikkiskokemus, ja viikko olikin taas taputeltu mitä erilaisempia asioita. Leikkiksessä nähtiin hyvin tyypillinen asia, eli moni rohkean pennun omistaja on hämillään, kun ensimmäisellä leikkikoulukerralla pentu osoittaakin ujouden merkkejä. Se, miten pentu käyttäytyy omassa kotiympäristössä, esimerkiksi oman perheen aikuistenkin koirien kanssa, ei nimittäin aina korreloi sen kanssa, paljonko rohkeutta löytyy vieraassa ympäristössä, vieraiden ihmisten ja pentujen ympäröimänä.
Pennun koon ja rohkean olemuksen vuoksi olimme isompien, ns. raisupetteripentujen puolella, mutta aika nopeasti siirryttiin ensikertalaisten ja/tai ujojen osastoon. Ja sielläkin ujostutti itseä pienemmän kokoiset pennut, hui kauhistus! Pissatauon jälkeen alkoi kuitenkin ujoimpienkin ujous hälvetä, ja tuttavuuttakin alettiin jo rakentaa kohteliaasti takapuolia nuuskuttaen. Jouduttiinpa jonkun kerran toppuuttelemaan jo vähän raisumpiakin lähestymisiä, jotka tässä vaiheessa varsinkaan eivät olleet yhtään sallittuja, jotta sopu ja kaikilla turvallinen olo säilyy. Taas yhtä kokemusta rikkaampana, ja niin oli mehut viety, ettei autohäkistä meinannut jaksaa nousta enää lainkaan kotipihalla.
Nyt, kun olin ajatuksella analysoinut Pennun ensiviikkojen tapahtumia ja kokemuksia, huomasin unohtaneeni kokonaan Pennun punnitsemisen. Mikä etikettivirhe! Vaikka lukuisten kasvatettujen pentujen kokemuksella uskallan ruokkia pentuni silmämääräisesti, enkä koskaan paketin kylkeä tuijottaen, niin painon tarkkailu on tietenkin järkevää. Tässä kohtaa noudatamme siis sitä vanhaa sanontaa ’Tee niin kuin minä sanon, älä niin kuin minä teen’, eli suosittelen käyttämää pennun myös viikoittain vaa’alla, jotta on tiedossa, että massaa tulee sen verran kuin omalle rodulle viikossa on suositus. No, kaiken muun touhun ja tohinan keskellä tämä muistui mieleeni vasta suunnitellessani rokotusta edeltäviä madotuksia, ja eikun yhdessä puntarille:
Nyt tiedän omistavani täydet kymmenen kiloa kultaa <3