Kaikki kuuliaiset koiran (tai minkä tahansa muun lemmikin) omistajat ovat todennäköisesti joskus kuulleet puhuttavan lemmikin aktivoinnista. Terminä aktivointi (engl. activation) voidaankin helposti liittää juuri koiramaailmaan, ja sillä yleensä tarkoitetaan kaikkea toimintaa, jota koiralle tarjotaan; lenkkeilyä, leikkimistä, koulutusta jne.
Virikkeistäminen (engl. enrichment) sen sijaan on peruja eläintarhamaailmasta. Kun villieläimiä on pidetty vangittuna, on havaittu ja ymmärretty, että voidakseen hyvin eläimet tarvitsevat toimintaa, joka vastaa niiden lajityypillisiä käyttäytymistarpeita, eli niiden tulee saada toteuttaa mahdollisimman luonnonmukaista käyttäytymistä. Silloin, kun ihminen rajoittaa eläinten luonnollista käyttäytymistä pitämällä niitä vankeudessa, ei kuitenkaan pystytä tarjoamaan mahdollisuuksia kaikkeen niiden luonnossa esiintyvään käytökseen, vaan tarjotaan osia siitä. Tästä esimerkkinä vaikkapa petoeläinten metsästyskäytösketju. Vaikka mediassa joskus uutisoitiin kiinalaisessa eläintarhassa kissapetojen tarhaan viedyistä elävistä saaliseläimistä, ei tällainen toiminta tietenkään kestä eettistä tarkastelua. Sen sijaan saalistuskäyttäytymisen ketjun osia voidaan tuoda vankeudessa eläimille pedoille siten, että ne saavat muulla tavoin toteuttaa ketjun osia, kuten hakea saaliin ’hankalasta’ paikasta, repiä ja pureskella.
Luonnollisesti eri eläinlajeille on tarve erilaiseen käyttäytymiseen. Saaliseläimet käyttäytyvät eri tavalla kuin petoeläimet, joten näin ollen myös niiden lajityypilliset käyttäytymistarpeet ovat erilaiset. Eri lajien käyttäytymiskirjo on hurjan mielenkiintoinen, mutta keskitymme nyt lemmikkikoiriimme. Niillekin on tärkeää saada toteuttaa niin lajille tyypillisiä käyttäytymismalleja kuin myös rodulle ja yksilöllekin tyypillisiä käyttäytymistarpeita. Koska ihminen on vuosisatojen saatossa jalostanut erilaisia rotutyyppejä erilaisiin käyttötarkoituksiin, myös niiden välillä löytyy variaatiota mitä tulee käyttäytymistarpeisiin, vrt. paimenet, ajavat, luolakoirat jne. Paimenkoirat ovat jalostettu ihmisen kanssa toimimiseen, ja tänä päivänäkin puhutaan usein ohjaajapehmeydestä, kun puhutaan koulutettavuudesta. Jos ajatellaan vaikkapa luolakoirana käytettävän terrierin käyttötarkoitusta, ihmisellä ei ole ollut niin suurta roolia, vaan sen on pitänyt toimia luolastossa yksinään, itsenäisesti toimien. Vaikka yhteneväisyyksiä juuri laji- ja rotutyyppien tarpeissa on todistetusti, tulee kuitenkin muistaa, että myös eläimistä jokainen on yksilö, ja mikä yhdelle on luontaista ja tärkeää, ei välttämättä ole sitä toiselle.
Jos vielä palataan englanninkieliseen termiin ’enrichment’, sillä itse asiassa tarkoitetaan toimia jonkin asian parantamiseksi (rikastaminen). Brittiläinen käytösneuvoja Shay Kelly pohtii kirjassaan Canine Enrichment (2019) ihmisen ja eläimen välistä suhdetta, ja sitä, miten olemme niin etuoikeutettuja, että päätäntävallassamme on myös se, mikä on koiriemme elämänlaatua parantavaa. Tämä näkökulma on tärkeä juuri siksi, että oikeasti pysähtyisimme havainnoimaan koiriamme – mitä ne arvostavat, ja mitä ne mahdollisesti voisivat kaivata lisää elämäänsä voidakseen paremmin.
Virikkeistämisellä tarkoitetaan myös pyrkimystä lisätä käyttäytymisen monimuotoisuutta. Harvemmin tulemme ehkä ajatelleeksi, kuinka monin eri tavoin koira voi esimerkiksi ulkoilla, tai syödä. Koiran hyvinvoinnin kannalta on kuitenkin valtava merkitys sillä, että liikunta on monipuolista ja vaihtelevaa, eri askellajeilla tapahtuvaa, erilaisilla alustoilla jne. On täysin eri asia, liikkuuko koira ohjaajan kävelyvauhtia kaupungissa asfaltilla, vai koirakavereiden kanssa vapaana metsässä. Tai syökö koira kuivamuona-annoksen kupista kolmessakymmenessä sekunnissa, etsiikö nappuloita puoli tuntia nurmikolta, vai kaluaako se raakaluuta kaksi tuntia. Kaikkea näistä edellä mainituista voi tietenkin hyvillä mielin harrastaa, mutta tärkeää on tiedostaa miten voimme lisätä hyvinvointia varioimalla jokapäiväisiä, perushyvinvointiin liittyviä toimia.
Paitsi hyvinvoinnin lisääminen, virikkeistämisessä oleellisen tärkeää on eläimen omaehtoisuus. Kaikki hyvinvointia lisäävät toimet eivät siis automaattisesti ole virikkeistäviä. Esimerkiksi eläinlääkärikäynti koiran sairastuessa on koiran hyvinvointia lisäävä, mutta jos eläinlääkärikäynti on pelottava tai stressaava, se ei ole virikkeistävä, vaan kuormittava kokemus, vaikka tarkoitus onkin hyvä. Tai jos esimerkiksi ’pakotamme’ koiran uimaan, koska uimisen on sanottu olevan hyvä liikuntamuoto, emme suoranaisesti voi kerskailla onnistuvamme koiramme virikeohjelman rakentamisessa, jos koira itse ei erityisemmin siitä välitä. Joskus eläin voi myös toimia jopa itseään vahingoittavalla tavalla, esimerkiksi syödä liikaa. Vaikka eläin omaehtoisesti näin pyrkisikin toimimaan, siitä huolimatta emme voi tietenkään antaa näin tapahtua, koska se on terveydelle haitallista. Myöskään lisääntymistä harvemmin annetaan tapahtua hallitsemattomasti lemmikkikoiriemme keskuudessa, vaikka jälkeläisten hankkiminen ja hoivaaminen onkin oleellinen osa lajille tyypillistä käyttäytymistä. Kun puhutaan virikkeistämisestä, hyvä muistisääntö onkin, että kyseessä on aina hyvinvointia lisäävä, omaehtoinen käyttäytyminen.
Virikkeet vs pentuaika
Tiedetään lukuisten erilaisten tutkimusten myötä, että sosiaalistaminen on tärkeä osa niin ihmisen, kuin minkä tahansa eläimen kehitystä. Amerikkalainen tutkijatohtori C. Battaglia puhuu artikkelissaanEarly Neurological Stimulation BioSensor- ohjelman merkityksestä, varhaisesta sosiaalistamisesta, sekä virikkeistä jatkumona pennun kehitykselle.
Battaglia viittaa artikkelissaan sekä tehtyihin tutkimuksiin että kokemusperäiseen tietoon, joiden mukaan varhainen altistaminen käsittelylle, sosiaalistaminen, sekä erilaisten virikkeiden tarjoaminen tuo pennuille sekä terveyshyötyjä että parantaa koulutettavuutta ja toimintakykyä. Lisäksi BioSensor- ohjelmalla altistetut pennut kestivät aikuisenakin paremmin lieviä stressitilanteita, ja omasivat paremmat selviytymistaidot kuin pennut, jotka eivät olleet käyneet läpi BioSensor- ohjelmaa. Battaglian näkökulman huomioon ottaen, virikkeet eivät ainoastaan lisää eläimen hyvinvointia, vaan pentuajan kolmivaiheisella sosiaalistamisella virikkeineen on merkitys myös yksilön kyvyissä selviytyä tilanteista ja tehtävistä aikuisiällä.
Virikeryhmät
Erilaisia virikkeitä voidaan jaotella eri tavoin, ja useimmiten kuulee puhuttavan yleisesti virikkeistämisestä, kun puhutaan ruokintaan liittyvistä asioista. Tämä onkin selvästi tunnetuin ja suosituin tapa virikkeistää koiraa, eikä se ole lainkaan huono asia. Ruokailu kuuluu päivittäisiin rutiineihin, ja jos ruokailun pystyy muokkaamaan tunnin kestäväksi herkutteluhetkeksi kolmenkymmenen sekunnin kuppiruokailun sijaan, on saanut jo mukavasti lisättyä tekemistä koiran kalenteriin.
Koiran näkökulmasta on siis merkitystä, onko ruokinta toteutettu lajityypillisiä tarpeita silmällä pitäen. Tiedetään, että syöminen lisää mielihyvän tunnetta, ja tämä liittyy mielihyvähormonien lisääntymiseen elimistössä. Myös onnistumisen kokemukset ovat niin meille ihmisille kuin eläimille tärkeässä roolissa tuottamaan mielihyvää. Vaikka jokainen löydetty ruokalöytö ei suoraan korreloisikaan mielihyvähormonien kanssa, voidaan olettaa, että pitkäkestoisempi ruokailutilanne kuitenkin korreloi pitkäkestoisemman mielihyväntunteen kanssa. Selvää on, että merkitystä on myös paitsi sillä, miten ruokansa syö, mitä ja kuinka paljon saa syödäkseen. Ihmismaailmasta voisi tehdä vertauksen esimerkiksi siten, että syötkö tulipalokiireellä puolison valitseman mikroruuan työpäivän lomassa, vai illallistatko hyvien ystävien kanssa ravintolassa nauttien herkullisinta ruokaa mitä tiedät.
Virikkeistäminen on kuitenkin paljon muutakin toimintaa kuin syömistä. Erään kategorioinnin mukaan ruokavirikkeiden lisäksi voidaan erotella fyysiset eli toiminnalliset virikkeet, kognitiiviset, sosiaaliset, sekä aistimuksiin perustuvat virikkeet. Kuitenkin, esimerkiksi Shay Kelly Canine Enrichment kirjassaan ei erottele näitä muita kategorioita erikseen, vaan hän tekee kahtiajaon ainoastaan ruokavirikkeisiin ja ei-ruokavirikkeisiin (food enrichment vs non-food enrichment). Jonkun verran näkee jaottelua tehtävän myös aistien perusteella.
Fyysisillä virikkeillä tarkoitetaan liikkumiseen liittyviä toimintoja, kognitiivisilla erilaisia oppimis- ja ongelmanratkaisutehtäviä, sosiaalisilla joko oman tai jonkun muun lajin (useimmiten ihminen tai koirakaveri) välistä kanssakäymistä. Viimeisenä, mutta ei yhtään vähäisimpänä listassa ovat aistivirikkeet. Kuten kaikki muutkin eläimet, aistejaan koira käyttää koko ajan, ja tärkein tietenkin on hajuaisti. Vaikka silmät ja korvat eivät vastasyntyneellä pennulla vielä ole avautuneet, hajuaisti koiralla on käytössä heti syntyessään, ja sen avulla se vaeltaa emänsä nisälle. Ja vaikka seniorikoiralla alkaisi kuulo tai näkö jo heikentyä, hajuaisti useimmiten toimii vieläkin hyvin.
Koiran hajuaistia käytetään paljon erilaisissa harrastuksissa, ja vaikka koiran hajuaistia osataan jo paljon hyödyntää työ- ja tutkimuskäytössä, on valtava potentiaali toistaiseksi vielä valjastamatta ihmisen käyttöön. Erilaiset hajutyöskentelytehtävät ja – harrastukset lukeutuvat erinomaisesti koiran niin kognitiivisiksi kuin aistivirikkeiksikin. Lukuun ottamatta hajuaistia, muiden aistien piirissä olevat virikkeet jäävät usein vähemmälle huomiolle virikkeistämisestä puhuttaessa.
Koiran makuaistista moni koiranomistaja on kiinnostunut vasta silloin, jos koiralle ei tunnun löytyvän sopivaa ruokapalkkiota koulutustilanteisiin, tai se jättää kokonaan ruokaansa syömättä. Silloin olisikin jo syytä huolestua, koska jokainen terve koira kyllä on kiinnostunut ruoasta, onhan se elinehto. Itselleni on jäänyt elävästi mieleeni isoäitini tokaisu puhuttaessa ensimmäisestä ja edesmenneestä koirastani. ’ Ei Rompunkaan suu tuohesta ole’, hän aina tapasi sanoa, ja tätä nykyäkin ajattelen samoin. Kyllä koirallekin on tärkeää saada maistaa erilaisia makuja, ja saada vähintäänkin satunnaisesti herkkuja. Tällä en tarkoita mitään sellaista, mikä ei koiran ruokavalioon kuulu, tai, että koiran pitäisi saada jatkuvasti ylimääräistä ruokaa, vaan sitä, että koiran normaaliin ruokavalioon kuuluisi esimerkiksi lihaisat luut, lihalla täytetyt Kongit tms. Koiran makuaistista, ja erityisesti makujen merkityksestä kielii esimerkiksi tyypillinen resurssointiongelma, jolloin koiralle nousee tarve puolustaa ruokaansa, mutta vain silloin, kun se saa jotain erityistä herkkua. Jo joskus vuosia sitten kävin asiakkaalla kotikäynnillä, jossa omistaja oli ihmeissään, kun ihmisen lähestyminen nappuloita täynnä olevaa ruokakuppia ei aiheuttanut koirassa minkäänlaista reaktiota, mutta jos sille oli annettu siankorva, koira aloitti murinan jo metrien päästä.
Moni koira viihdyttää itseään päivisin tarkkailemalla ikkunasta ympäristöään, tai katselemalla televisiosta luontodokumentteja omistajan suureksi hilpeydeksi. Jotkut koirat yhtyvät lauluun kuullessaan lajitoveriensa tai esi-isiensä susien ääntelyä televisiosta. Joskus tähän mukana ääntelyyn voi riittää myös esimerkiksi hälytysajoneuvo. Tutkimukset ovat osoittaneet, että klassisen tyyppinen musiikki rauhoittaa eläimiä, joten ei ole yhtään hullumpi idea jättää koiralle yksinoloajaksi esimerkiksi ennalta ladattu soittolista, tai klassinen radiokanava (tutkimuksen koirilla hevimusiikki lisäsi haukkumista).
Moni koira valitsee mieluiten sen pehmeimmän sohvapaikan, joten kyllä lämmön ja pehmeän lepopaikankin arvo on aistimuksissa, joita se herättää. Jos omistajalla ei ole mahdollisuutta tarjota koiralleen sänky- tai sohvapaikkaa, tärkeää on, että koiralla on jokin oma mieleinen peti, joka on sijoitettuna siten, että koira siinä viihtyy, ja että koiraa ei siinä häiritä. Jos lapsiperheessä käy vilinä ja vilske, ei olohuoneen nurkka välttämättä ole paras paikka koiran rauhoittumispaikalle. Koiralle on tärkeää opettaa niin oma paikka kuin rauhoittuminen, ja lepääminen, sillä vilkkaassa ympäristössä koira ei välttämättä osaa rauhoittua, vaikka se olisikin väsynyt. Jokainen puolestaan ymmärtää mitä väsynyt olotila saa aikaan mielentilalle, ja kun koiraa kiristää, se ei osaa pukea sitä sanoiksi, vaan se voi näyttäytyä esimerkiksi ylivilkkautena tai aggressiivisena käytöksenä.
Useimmiten on niin, että erilaisiin toimintoihin liittyy asioita useammasta eri virikeryhmästä. Jos koira on vaikkapa metsälenkillä koira- ja ihmiskavereidensa kanssa, on käytössä useita elementtejä yhtaikaisesti. Aistit ottavat vastaan erilaisia aistimuksia ympäristöstä, vuorovaikutustilanne muiden eläinten ja ihmisten kanssa tuo sosiaaliselle eläimelle sen kaipaamaa seuraa, ja fyysinen tarve liikkumiseen tyydyttyy. Saattaapa metsälenkiltä löytää, tai ainakin koiralleen voi teettää, erilaisia kognitiivisiakin tehtäviä.
Virikkeet vs. käytösongelmat
Kuten on jo todettu edellä, virikkeistäminen on tärkeässä roolissa eläimen hyvinvoinnin kannalta, ja näin ollen on helppo ymmärtää, että niin ikään virikkeiden puute on usein vähintäänkin osasyy myös käytösongelmien esiintymiseen. Jos koiralle ei tarjota mahdollisuuksia toteuttaa lajityypillistä käyttäytymistä, tarve käytökseen ei poistu, vaan käytös esiintyy usein käytösmalleina, jotka ovat ihmisen näkökulmasta ongelmallisia.
Erilaiset käytösongelmat ovat kaupungistuneilla koirilla valitettavan yleisiä, mutta ensisijaisen tärkeää on pysähtyä miettimään kenelle ongelma, eli käytös, itse asiassa on ongelma? Onko käytös koiralle itselleen normaalia, mutta ongelmallista omistajalle, vai kenties ympäristölle, kuten naapureille? Jos koira kaivaa kerrostalossa olohuoneen muovimattoa, käytös voi olla ongelma kaikkien edellä mainittujen lisäksi myös vuokraisännälle. Jos taas koira kaivaa omakotitalon pihalla kukkapenkkiä, se saattaa olla ongelma kukkia istuttavalle emännälle, mutta ei välttämättään niinkään isännälle. Jos taas koira ulvoo yksinollessaan, se on ongelma koiran hyvinvoinnin kannalta sille itselleen, huolimatta siitä onko naapurit siitä kuulemassa vai ei.
Klassisia esimerkkejä ihmiselle hankalista käytöksistä ovat erilaiset hihnakäytökseen, yksinoloon, sekä aggressioon liittyvät haasteet. Harvoin ongelmia ratkotaan pelkästään koulutustekniikka edellä, vaan tilannetta lähdetään aina selvittämään kokonaisvaltaisesti, kartoittamaan koiran elinympäristö- ja olosuhteet pyrkien parantamaan koiran, ja sen seurauksena myös omistajan hyvinvointia. Tarkennuksena, että käytösongelmat vaativat aina niin yksilöllisen taustoituksen (poissulkien sairaus- kipu stressitilat mahdollisesti eläinlääkärin tai jonkin muun kuntouttavan ammattilaisen avustuksella), sekä myös yksilöllisen koulutussuunnitelman.
Koira (tai mikä tahansa muu eläin, erityisesti vankeudessa elävät) voi myös kehittää itselleen endorfiinia tuottavaa sijaiskäyttäytymistä, joka pahimmillaan voi eskaloitua ns. stereotyyppiseksi käyttäytymiseksi, kuten koirilla hännänjahtaus, tai fly-snapping. Kyseessä on kuitenkin merkittävästi harvinaisempi, ja monisyisempi ilmiö (mm. geneettinen alttius) kuin vaikkapa patoutuneesta energiasta ja turhautumisesta kumpuava hihnarähinä (esimerkinomaisesti siis, muitakin syitä on).
Stereotyyppinen käytös on yleisempi ilmiö esimerkiksi tarhaoloissa elävillä eläimillä kuin lemmikkikoirillamme. Jokainen on ehkä nähnyt eläintarhassa tarhaansa edestakaisin kiertävän tiikerin, tai jos ei luonnossa, niin ainakin videolla päätään edestakaisin heijaavan norsun. Kyseessä ei missään nimessä ole ’ tanssiva’ norsu, kuten joskus annettiin ymmärtää, vaan voimakkaasti stressaantunut eläin, joka pyrkii purkamaan stressitilaansa. Vielä tänäkin päivänä kuulee ihmisten naureskelevan eläinten stereotyyppisiä käytöksiä ’hauskoina’ käytöksinä, mutta jos yhtään ymmärtää ilmiötä asian takana, kyseessä on kaikkea muuta kuin huvittava ilmiö. Tällöin puhutaan siis äärimmäisen stressaantuneesta eläimestä, joka yrittää selviytyä kroonisesta stressitilastaan toistamalla käytöstä, jonka avulla se saa elimistöönsä endorfiineja.
Vaikka käytösongelmien vuoksi koulutukseen hakeutuvat koiranomistajat haluavat auttaa lemmikkiään voimaan paremmin, harvemmin tilanne on ratkaistavissa nopeilla ja helpoilla toimenpiteillä. Jos kyse on yksinolo-ongelmasta, ja koira joutuu olemaan pitkiä aikoja yksin, voidaan toisinaan joutua tekemään radikaalejakin muutoksia (lemmikkikaverin hankkiminen, ulkoiluttajan/hoitopaikan hakeminen yksinoloajoiksi, uusi koti). Koira on sosiaalinen eläin. Se, että se ei osaa, saati halua olla yksin, on allekirjoittaneen näkökulmasta pikemminkin ymmärrettävää kuin outoa. Itse olenkin hämmästyneempi siitä, miten hyvin keskivertosesset kuitenkin oppivat olemaan yksin!
Uskon, että käytösongelmien parissa työskentelevät kouluttajat pystyvät yhtymään väitteeseen, että moni ongelma jäisi puhkeamatta, jos koira saisi ns. olla koira, eli käytännössä lajityypilliset tarpeet pystyttäisiin tyydyttämään, ja elinympäristö virikkeineen olisi koiralle optimaalinen. Jos koira saa riittävästi monipuolista liikuntaa, saa juosta vapaana ja tavata koirakavereita (jos on koirasosiaalinen), saa kaivaa ja kieriä kuraojassa niin halutessaan, sillä on jo aika paljon koiramaisia perusvapauksia. Jos tarjoiltava ravinto on laadukasta, ja yksilölle soveltuvaa, ruokailusta on tehty pitkäkestoisempaa erilaisilla pureskelu- ja etsintätehtävillä, jotka mukailevat saalistuskäyttäytymisketjun osia, on koiralla jo paljon virikkeistämisen elementtejä käytössään. Virikkeistävän ruokinnan on todettu vähentävän jopa impulsiivisuutta, joten ihan yhdentekevästä asiasta ei ole kysymys.
Jokainen koira ei tarvitse lajiharrastuksia voidakseen hyvin, mutta uuden oppiminen ja ongelmanratkaisutehtävät onnistumisen kokemuksineen parantavat koirankin itsetuntoa. Haistelu on ns. koiran työtä, ja kaikki hajuaistin aktivointi on lähes poikkeuksetta koiralle kuin koiralle yleensä mieleistä puuhaa. Valtavan suosion saavuttanut Yhdysvalloista rantautunut nosework kehitettiin juurikin tarhoilla pitkään asustavien rescue-koirien virikkeistämiseksi. Nenän käytön havaittiin rentouttavan koiria ja vähentävän ei- toivottua käytösmalleja, jolloin niin ikään uuden kodin löytyminen oli todennäköisempää.
Paitsi, että virikkeet voivat olla puutteellisia silloin, kun niitä on liian vähän, ne voivat myös olla vääränlaisia, vaikka niitä olisi paljon. Esimerkiksi oma pehmeä peti voi olla oikeinkin hyvä virike jollekin koiralle, joka arvostaa pehmeää makuupaikkaa, kun taas vastaavasti jollekin kuumakallelle peti voisi toimia erinomaisena virikkeenä, kun sen saa repiä kappaleiksi. Tärkeää on siis muistaa, että vaikka omalla koiralla virikkeitä olisi riittävästi, niin, kuten kaikessa muussakin, koirat ovat yksilöitä, eivätkä kaikki missään tapauksessa kaipaa samoja virikkeitä. Kollegani koira rakastaa saunoa, omani kieriä lumessa. Eivätkä nämäkään tietenkään välttämättä ole toisiaan poissulkevia asioita.
Lopuksi voisi todeta, että ei mene kauheasti metsään, jos ajattelee virikkeiden olevan kaikkea sitä, mitä koiran elinympäristössä on, sekä sitä, mitä siihen voidaan tuoda lisää. Tärkeää on myös muistaa, että toimet ovat sellaisia, joihin koira itse mielellään ja aktiivisesti osallistuu. Vaikka samoja, lajin sisällä olevia yhteneväisyyksiä onkin, se ns. hienoin hienosäätö hyvinvointiin rakentuu sillä, että tunnistamme oman lemmikkimme tarpeet, ja mahdollisuuksien mukaan pyrimme ne myös täyttämään.
Luettavaa aiheesta löytyy mm:
Shay Kelly: Canine Enrichment (2019)