Olen saanut ensimmäisen koirani, sakemanni-ajokoiramix Rompun vuonna 1995 ollessani 16-vuotias. Myönnettäköön, että itse en tuolloin vielä paljonkaan ymmärtänyt oppimispsykologiasta – joskin olen aina ollut kiinnostunut eläinten hyvinvoinnista ja niiden hyvästä kohtelusta. Kuvaavaa ehkä on, että lapsuuden ystäväni kertoi, että jo pikkutyttönä itkin, kun televisiossa Tarzan oli lyönyt simpanssi Cheetahia. Itse en tätä kyseistä tapahtumaa muista lainkaan, mutta voin hyvin kuvitella millaista pahaa oloa 7-vuotias minä on kokenut, kun nelikymppisenäkin eläinten huono kohtelu aiheuttaa voimakkaan tunnereaktion.
Romppu eli karvan alle 16-vuotiaaksi, ja sai koirakaverin viimeisiksi vuosiksi, kun sain ensimmäisen valkoisenpaimenkoirani Nitan vuonna 2008. Tämän jälkeen aloin enenevissä määrin kiinnostua eläinten käyttäytymisestä ja koulutuksesta, ja sen seurauksena hakeuduin opiskelemaan eläintenkouluttamista, ja sittemmin Murrekin sai alkunsa. Kun tuolloin reilu kymmenisen vuotta sitten itse harjoittelin ns. naksutinkouluttamista omien koirieni kanssa, en olisi koskaan osannut ajatella miten tärkeässä roolissa erilaiset operantisti koulutetut taidot voisivatkaan joskus olla.
Jos haluaa jossain asiassa kehittyä, kaikkien on joskus aloitettava jostain, oli kyse mistä alansa tahansa. Rompun kanssa elimme ns. tavallista kotikoiran elämää, ja Nita oli ensimmäinen ’koekaniinini’ haparoiville kouluttajantaidoilleni. Temputin Nitalle mitä erilaisempia taitoja sheippauksen keinoin, Morten Egtvedtin ja Cecilia Kosten Naksutinkoulutusta koirallesi– kirjan turvin, ja olin yhtä aikaa innoissani, ja äimistynyt miten hienoa on operantti oppiminen! Nitan seuraajat olivat beauceron Pimu, ja valkoinenpaimenkoira Suz, jotka edelleen molemmat ovat ilahduttamassa elämääni. Oli kuitenkin lähellä, ettei käynyt toisin, ja kohta vasta päästäänkin alkurönsyilyn jälkeen varsinaiseen blogin aiheeseen, eli Suzin tarinaan, ja omaehtoisen käsittelyn merkitykseen hoitotoimenpiteissä, kun koira sairastuu.
Olen hakenut Suzin Amsterdamista, Schipholin kentältä sen ollessa 8-viikkoinen helmikuussa 2013. Palatessani tuolta kohtalaisen rankalta 24h reissulta, sanoin Suzin yhteisomistajalle Sarille, että jos tämän retken jälkeen ei muodostu hyvää suhdetta koiraan, niin sitten ei mitenkään! Ja niinhän siinä kävi, että Suzista tuli kuin tulikin se elämäni koira, vaikka kaikki koirat ovat tietenkin hyvin rakkaita jokainen. Ehkä jopa vielä enemmän hevos- kuin koirapuolella kuulee silti puhuttavan siitä, että joku on tavallaan ylitse muiden, vaikka näin ei itse edes toivoisi olevan.
Suz hankittiin jalostukseen sen lupaavan sukutaulun vuoksi, kasvattajien Sarin ja Päivin kanssa yhdessä. Suz oli pikkupentuna hieman ujo, eikä luonteellisesti vaikuttanut niin lupaavalta harrastuskoiralta kuin miksi se iän myötä lopulta kehittyi. Suz ehti ennen sairastumistaan saavuttaa TK1, RTK3, Nosework 1-luokassa startteja, ja oli kaikissa näissä lajeissa valmis jo seuraavaan luokkaan, mutta nämä jäivät haaveeksi sairastumisen vuoksi.
Suz on alusta asti ollut se koira, joka kuvainnollisesti sopii kuin hanska käteen, kuin se osaisi lukea ajatukseni, koska se toimii kaikissa tilanteissa kuin ihmisen, minun mieleni. Suz on aina oppinut mitkä tahansa asiat nanosekunnissa, ja koska se on alusta asti koulutettu operantisti, erilaisten tarjoamisen kautta tapahtuvien tehtävien kautta, se ei koskaan kyllästy yrittämään ja tarjoamaan uusia vaihtoehtoja, kun sitä kouluttaa. Suzille elämä on, kuten muillekin operantisti koulutetuille koirille, pelkkää temppuilua, jota aina kannattaa yrittää palkkion toivossa.
Reilu kolmevuotiaana Suz oli tarkoitus astuttaa, urosvalintakin oli jo tehtynä, mutta hanke päättyikin silmäpeilauksessa kaihiepäilyyn. Harmitus oli valtava, mutta useimmiten asioilla on tarkoituksensa, niin tässäkin tapauksessa. Jo muutaman kuukauden päästä tuosta jalostushaaveet lykänneestä silmäpeilauksesta, Suz alkoi oireilla epämääräistä kipuilua, joka kuukausien eläinlääkäreillä juoksun jälkeen päätyi neurologin diagnoosiin steroidiresponsiivista meningiitistä (SRMA). Jo tämä sairaskertomus itsessään oli pitkä ja kivulias, mutta en mene näihin SRMA yksityiskohtiin syvemmin. Autoimmuunisairauksissa tyypillisin hoito on kortisoni, ja näin oli Suzillakin. Alkuun annokset olivat kovia, mutta niitä päästiin vähentämään ja jopa aika ajoin jättämään kokonaan pois, ja koira oli lääkitystauoillakin täysin kunnossa. Tiedetään, että esimerkiksi stressi voi laukaista sairauden akuuttivaiheen uudestaan, ja näin itse asiassa tapahtuikin kahteen otteeseen, kun olin itse matkoilla, ja erossa koirasta pari viikkoa. Tällöin ns. meningiitti-ilme (kuten sitä itse kutsuin) palasi, ja kortisoni jouduttiin aloittamaan tällöin uudestaan. Vaiheittaisella pudotuksella päästiin lopulta ylläpitoannokseen, josta ei enää luovuttu, ja Suzin tila hyvin matalalla kortisoniannoksella pysyi aisoissa useamman vuoden, kunnes..
Kesällä 2019, juuri ennen juhannusta, huomasin Suzin kirputtavan häntäänsä, ja siellä pohjavillan seassa näkyvän jotain tummaa. Hot spot! oli ensimmäinen ajatukseni, kun aloin perkaamaan häntää. Näky oli karmaiseva jo tuolloin, en edelleenkään pysty ymmärtämään miten koira oli juuri ennen havaintoani ollut täysin normaalisti treeneissä, lenkillä, uimassa.. Keskellä yötä leikkasin pikkusaksilla karvaa tulehtuneen ihon ympäriltä niin paljon kuin vain sain, ja hoidin kotikonstein parhaani mukaan odotellessani aamua, jolloin voisin heti soittaa eläinlääkäriin. Häntää hoidettiin alkuun nimenomaan ihotulehduksena, olihan Suz ollutkin paljon uimassa, koska oli kuuma kesä. Hot spotia meillä ei ikinä aiemmin ollut, mutta luonnollisesti joskus on se kerta ensimmäinenkin. Vähitellen alkoi kuitenkin olla selvää, että kyseessä ei ole perinteinen hot spot, vaan kyse on jostain aivan muusta. Hännästä tulehdus levisi koiran takaosaan, ja ajoin koirasta koko ajan laajemmalta alueelta pois karvaa trimmerillä, jonka tarkoitusta varten hankin. Tulehtunutta ihoa hoidettiin jos vaikka minkälaisilla pesuilla, pesuaineilla ja tulehdusta poistavilla salvoilla, antibioottia meni kuurikaupalla. Sitten iho alkoi niskasta ikään kuin parkkiintua koviksi poimuiksi, ja tämä ’parkkiintuminen’ alkoi levitä koko selkään. Ihoa rasvattiin sen pehmittämiseksi, mutta kovettuneet ihopoimut halkesivat, ja erittivät märkää. Tässä vaiheessa nousi epäily erittäin harvinaisesta calcinosis cutis- sairaudesta, joka on seurausta kortisonin pitkäaikaisesta käytöstä, ja tyyppirotuna tutkimustiedoista löytyi saksanpaimenkoira (joka on valkkarin kantarotu). Ihobiopsia varmisti tämän sairauden, ja oman eläinlääkärini ollessa lomalla, Suzia hoitanut eläinlääkäri ei antanut näytepalan jälkeen enää toivoa, sillä hoitoa cutikseen ei ole.
Jo tässä vaiheessa puhuimme eutanasiasta, mutta halusin näyttää Suzin vielä ennen lopullista päätöstä Suomen tuolloin ainoalle ihotautispesialistille Kirsti Schildtille. Menin Helsingin Aurinkolahteen näyttämään Suzia Kirstille, joka halusi ottaa siitä kuvamateriaalia opiskelijoilleen – niin harvinaisesta näystä oli kysymys. Ymmärsinkin eri eläinlääkärien puheista, että näihin cutis-potilaisiin ei kovin moni eläinlääkäri Suomessa ole edes törmännyt, onneksi. Toisin kuin tähän asti oli annettu ymmärtää, Kirsti sanoikin, että iholla on mahdollisuus palautua täysin normaaliksi, jos vain kortisoni saadaan ajettua elimistöstä alas. Tämä oli kuitenkin juuri se ongelma, koska Suz ei meningiittinsä takia pärjännyt ilman kortisonia. Otin yhteyttä neurologi Anne Muhleen Espoon Evidensiaan, joka diagnosoi Suzin meningiitin jo vuosia sitten. Hänen ohjeistuksellaan lähdettiin kokeilemaan kortisonin alasajoa, ja sen tilalle uuden lääkkeen sisäänajoa.
Suzin iho oli aika ajoin sellaisessa kunnossa, jota ei moni uskoisi, ellei omin silmin näkisi. Säästän teidät lukijat pahimmalta kuvamateriaalilta, vaikka sitä on tuolta ajalta päivittäin, sillä tilanne saattoi heitellä jopa vuorokauden sisällä kohtalaisesta taas todella huonoon. Lähes kaikki Suzin nähneet olivat sitä mieltä, että mitään ei ole enää tehtävissä, ja minun olisi järkevää hyväksyä asia koirasta luopumisesta. Haluan tarkentaa, että vaikka Suzin ihomuutokset olivat todella rajut, koiran kivuttomuus oli koko ajan ykkösprioriteettina. Ja vaikka iho oli koko selän matkalta rikki, ja eritti märkää, Suz starttasi (ja tarvittaessa myös stoppasi) itse kaikki hoitotoimenpiteet koko sairastamisensa aikana.
Ne lukijat, joille nämä ns startit ja stopit eivät ole tuttu käsite, erittäin lyhyesti kysymys on siis siitä, että koira itse antaa luvan toimintaan. Jos lupaa ei tule, mitään ei myöskään tehdä, sillä muuten koko koulutettu menetelmä ei ole eläimen luottamuksen arvoinen. Selvää on, että joskus tulee tilanteita, jolloin lemmikkiä on pakko hoitaa, vaikka eläin ei olisi siihen valmis. Tällöin luvan kysymistä ei voi tehdä, ja ko. toimenpide tehdään vain niin stressittömästi kuin mahdollista, ja jatketaan omaehtoisuuskoulutusta toisessa kontekstissa. Tämän Start button behavior- konseptin ovat luoneet ruotsalaiset Eva Bertilsson ja Emelie Johnson-Vegh, ja sittemmin tämä konsepti on käytössä jo useimmilla moderneja koulutusmenetelmiä käyttävillä ympäri maailman, kuten meillä Murrellakin.
Suzilla oli jo tuolloin sairastuessaan työkalupakissaan paljonkin erilaisia startti- ja target-käytöksiä, joiden voidaan rehellisesti sanoa pelastaneen sen elämän. Jos märkivää ihoa olisi joutunut kuukausia hoitamaan ’väkisin’, vastoin koiran tahtoa, olisi ollut koiran hyvinvoinnin näkökulmasta eutanasia eettisin vaihtoehto. Suzia kuitenkin hoidettiin koko sairastamisaika täysin sen omilla ehdoilla, kivuttomuus ykkösprioriteettina. Märkivän ihon pesemiseen, ja kaikkeen muuhunkin hoitamiseen Suz starttasi pitkäkestoisella kuonokosketuksella kämmeneen. Jos hoitaminen tuntui siitä epämukavalta, se stoppasi, eli irroitti kuonon kämmenestäni, jolloin se sai tauon hoitotoimenpiteestä, ja aloittaa uudestaan, kun oli jälleen valmis. Myös tablettien ottamiseen Suzilla on kuonon yläosan painaminen kämmeneeni ns. starttinappulana, ja kylkimakuut, kohteelle kiipeämiset ym peruskohde- ja asentotemput sujuvat luonnollisesti myös eläinlääkärin vastaanotolla.
Kuinka ollakaan, Suz alkoi kuin alkoikin vastaamaan uuteen, kortisonin korvaavaan lääkkeeseen, ja sitä mukaa, kun kortisonia saatiin ajettua alas, iho alkoi parantua. Nyt olemme saaneet jo reilun vuoden yhteiselollemme jatkoaikaa, ja koko tämän ajan Suz on ollut täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Koska sairasta koiraa ei useinkaan voi kouluttaa, käsittelyyn liittyvät käytökset tulee rakentaa pohjataidoiksi koiran ollessa terve, ja kykenevä oppimaan. Haluan jakaa Suzin tarinaa ennen kaikkea siksi, jotta ihmiset ymmärtäisivät, että työkalupakillinen erilaisia operantisti koulutettuja käytöksiä, ja omaehtoisuuteen perustuvan start button behavior- menetelmän opettaminen, voi säästää jopa koiran hengen.
Keväällä 2017 ystäväni ja yhteistyökumppanini Tiina Kuusisto (https://www.fysiomuuvi.fi/) vinkkasi minulle Eva Bertilssonin luennosta Koiran stressitön käsittely hoitotoimenpiteiden aikana. Olin toki kuullut omaehtoisuudesta koiran koulutuksessa jo tuolloin, mutta Evan lähestymistapa vei asian ihan uusiin sfääreihin, jos näin voi sanoa. Innostuin aiheesta valtavasti, ja kaikki koirani toimivatkin tämän luennon jälkeen aktiivisesti start button behavior- koe-eläiminä erilaisissa hoitotoimenpiteita tukevissa harjoitteissa. Sittemmin olemme Tiinan kanssa tuoneet Evan Suomeen kahteen otteeseen Murrelle valmentamaan pääasiassa juuri tätä omaehtoisuuteen perustuvaa koulutusta.
Suzin tarinan kansikuva on otettu heinäkuussa 2019, jolloin olin varma, että Suz ei selviä sairaudestaan. Luultuja viimeisiä hetkiämme ikuisti kauniisiin kuviin huipputaitava Jonna Wood www.jonnawood.com.