Aloitin ensimmäisen koirani kanssa ensimmäisen koiraharrastuksen vuonna 2015 Piritan Hauschoolissa. Hauschool toimi tuolloin Turun Murren yhteistyökumppanina Turun Murren toimitiloissa.
Roope oli käynyt vanhemman tyttäreni Helenan kanssa pari vuotta tätä ennen agilityssä, ensin pienessä lagotto-ryhmässä tutustumiskurssilla. Tällä kurssilla ilmeni, että Roope olikin tosi hoksaavainen ja innostunut lajista, suorastaan tähti -oppilas! Tämä kannusti jatkamaan harrastusta. Parin vuoden ajan Helena ja Roope treenasivat TSAU:lla vakiryhmässä. Etenemisenä hidasteena taisi enemmänkin olla ohjaajan kyvyt kuin Roopen oppimiskyky ja -halu.
Kävi niin, että Helena lähti opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, Roope jäi perheeseen. Joitain kuukausia Roope eleli kotikoira-elämää, mutta arki alkoi käydä hankalaksi; Roopen reaktiivisuus aiheutti ongelmia, tuli rähinöitä ja puraisuja. Lenkeillä koira vei ja emäntä yritti pysyä perässä. Hyvää tarkoittavat ihmiset antoivat neuvoa, mikä olisi hyvä ”konsti” kitkeä ei-toivottua käyttäytymistä pois. Paras neuvo tuli tyttäreltä: ”Teidän pitää mennä jonnekin harrastus- kurssille, jotta Roope alkaa luottaa sinuun”. Selasin Turun alueen koiraharrastus-mahdollisuuksia; mihin voi mennä rähisevän koiran kanssa? Löytyi Hauschool, jossa kotisivuilla neuvottiin tunnille tulevia omistajia huolehtimaan turvaetäisyyksistä toisiin koirakoihin, osa koirista kun voi olla reaktiivisia. Siis maailmassa oli muitakin Roopen kaltaisia herkkiksiä! Kävimme parin vuoden ajan Piritan tunneilla, nautimme niistä kunnes Pirita siirtyi toisiin tehtäviin. Hän ohjasi meidät turvalliseksi tuntemalleen kollegalle Turun Murren Katjalle rally-tokoon. Parin vuoden rally-toko-harrastuksen jälkeen lähdimme kokeilemaan Annette Wahlbergin ohjauksessa koiratanssia. Yhteen tanssikisaankin ehdimme osallistua! Uskomatonta – sijoituimme kakkoseksi!
Olen syvästi kiitollinen ensin tyttärelleni, joka ymmärsi ehdottaa meille Roopen kanssa etsimään yhteistä harrastusta. Sen myötä aloin vähitellen ymmärtämään oman ”ongelmakoirani” tarpeita. Olen erittäin kiitollinen Piritalle, Katjalle, Annettelle ja Jasminille, jotka kaikki ovat turvallisina ohjaajina mahdollistivat meille harrastamisen.
Kun Roope-pentu aikoinaan tuli kotiimme, eräs useita koiria omistanut rouva totesi omasta kokemuksestaan, että juuri kun koiran kanssa alkaa yhteistyö sujumaan, tulee yleensä aika luopua siitä. Näin tuntui, että meillekin kävi. Roope oli kodissamme 10 vuotta ja 1pv, kun tuli eron hetki. Roopen vointi romahti nopeasti. Tulkitsin ensin lievän laiskuuden ja ruokahalun heikkenemisen liittyvän alkaneisiin helteisiin. Mutta parissa päivässä alkoi olla selvää, että joku sairaus täytyy olla selityksenä voinnin muutokselle. Keskiviikkona olimme tanssitunnilla, sunnuntaina jouduimme lähtemään päivystävälle eläinlääkärille. Eläinlääkäri diagnosoi lymfooman ja yleistilan erittäin huonoksi. Päätöksen tekeminen oli helppoa. Uskolliselle ystävälle omistajan viimeisenä velvollisuutena on huolehtia, ettei tämän kärsimyksiä pidennetä. Roope siirtyi rauhallisesti ikiuneen.
Sairaus ilmeni tosiaan meidän kohdallamme yhtäkkiä. Se olisi varmasti ollut diagnosoitavissa paria vuotta aikaisemmin, olinhan löytänyt patin rinnasta ja kaulalta, mutta en halunnut lähteä niitä tuolloin selvittämään. Varsinkin Roopen elämässä se olisi tuottanut suunnatonta stressiä ja ahdistusta. Tämä päätös tuntuu edelleen hyvältä. Näin sen piti mennä; Roope eli ja harrasti täysillä loppuun saakka. Ihanat muistot kuvien kera ovat tallessa.
Toivon, että Roopen tarinan kautta joku muukin hankalamman koiran omistaja uskaltaisi lähteä koiraharrastuksen pariin. Itselleni selvisi vasta harrastuksen myötä, että se ei olekaan keino purkaa koiran energiaa, vaan se on keino löytää koiran ja omistajan sielujen yhteistyö. Tunteeni on, että meillä se löytyi.
Murrelaiset kiittävät Päiviä ja Roopea vuosien asiakkuudesta, ja tämän tarinan jakamisesta. Muistelemme Roopea lämmöllä <3